Kuinka moni meistä kokee oppineensa kaiken osaamansa virallisten koulutuksenjärjestäjien opissa (esim. koulussa)? Ei luultavasti kukaan. Kuinka suuren osan osaamisestamme olemme sitten oppineet koulussa ja läksyjä tehdessämme tai kokeeseen lukiessamme kotona? Osaamisella siis tarkoitan kaikkea sitä osaamista, jonka hallitsemme, aiheesta riippumatta. Kuinka suuri osa tästä on opittu arjessa, harrastuksissa tai vaikkapa järjestötoiminnassa. Toimimalla yhdessä muiden kanssa, lukemalla uutisia ja harjoittelemalla taitoja, jotka meitä kiinnostavat.

Tuija Salmisen kanssa pohdimme osaamisen tunnistamista ja tunnustamista yleissivistävässä koulutuksessa Otavan Opiston pajassa vähän aikaa sitten. Olenkin yrittänyt tähän kootaa joitain ajatuksia omasta esityksestämme ja tuon arviointi-pajan muista esityksistä.

Alla oleva kuvio on monelle jo ennestään tuttu, mutta on hyvä aina aika ajoin muistutella mieliin, missä kaikkialla oikein opimme.

Kun ihminen menee kouluun tai muuhun oppilaitokseen, huomaako joku sen osaamisen, jonka kanssa hän saapuu formaaliin oppimistilanteeseen? Ja jos huomaa, onko siitä mitään hyötyä? Tunnustetaanko osaamiseni osana formaalia oppimistoimintaa? Joku voi kysyä, miksi jo osattuja asioita tulisi tunnustaa osaksi tutkitintoa tai oppimäärää. Eikö koulun ja opettajan tehtävä ole opettaa uutta ja aina uutta? Ei silloin, kun uuden oppiminen irrotetaan kokonaisuudesta ja kun sen ajatellaan rakentuvan jonkinlaisena itsenäisenä entiteettinä oppijan mieleen, kun joku sen sinne opettaa. Ja miten jo hallittu osaaminen poikkeaa opettajan ohjaamasta osaamisen omaksumisesta?

Jos opiskelija hallitsee vaikkapa lukion BI4-kurssin keskeiset sisällöt (tai vaikkapa osaa lukion kurssin oppikirjan kannesta kanteen) aiemmessa elämässään hankkimansa osaamisen pohjalta, miksei tätä osaamista saisi tunnustaa suoraan osaksi opintoja? Asetetaanko oppijalle kyseisellä koulutusasteella eri tavoitteet kuin muille ja pakotetaan hänet työstämään jo kerran opitun uudestaan, vaikkei oppijalla olisi tähän henkilökohtaisia tavoitteita ja mielenkiintoa. Mitä koulutusjärjestelmän tavoitetta tällainen ajattelutapa palvelee? Toimimmeko oppiainekohtaisten tavoitteiden mukaan? Sisältötavoitteet on tässä tapauksessa jo saavutettu. Tavoittelemmeko OPSin yleisten aihekokonaisuuksien hallintaa? Opettaako tämä jotain ihmisyydestä, monikulttuurisuudesta, tietoteknisistä apureista? Ja olemmeko lähelläkään niitä tavoitteita, joita OPM asetti julkaisussaan jo seitsemän vuotta sitten?

Tunnustamiseen liittyy muutama olennainen tekijä. Jokainen meistä tietää, miten hyvältä tuntuu, kun oma osaaminen tunnistetaan ja joku huomioi sen (niin vapaa-ajalla, koulussa kuin työelämässäkin). Miksei opiskelijalle saisi tarjota samaa tunnetta. Opiskelijan kohtaaminen osaavana yksilönä sen sijaan, että kohtaisimme hänet tämän tai tuon tiedon tai taidon erillisenä osaajana, auttaa myös opiskelijaa motivoitumaan opintoihin ja sitouttaa niin omiin kuin järjestelmänkin tavoitteisiin.

Toisaalta, miksi emme toisi ihmisten erikoisosaamista oppivan yhteisön käyttöön? Ikänsä kirjallisuutta aktiivisesti lukevalla voi olla paljonkin sanottavaa kirjallisuuden opetuksessa, hoitajana 20 vuotta työskenneellä voi olla oman erikoisalansa kautta paljonkin jo hallittua osaamista joidenkin oppiaineiden sisällöistä. Ihan vain esimerkkeinä. Miksemme hyödyntäisiä tätä osaamista oppivassa yhteisössä?

Lisäksi, jo hankitun osaamisen tunnustaminen osaksi tutkintoa tai oppimäärää lyhentää opiskeluaikaa ja mahdollisesti nopeuttaa valmistumista. Ja vaikka valmistumisaika ei olennaisesti lyhenisikään, oppija voi opiskeluissaan keskittyä hankkimaan sellaista aivan uutta tai vanhaa syventävää osaamista, josta hänelle on hyötyä niin jatko-opinnoissa kuin tulevassa työelämässäkin.

Opitun tunnistamista ja tunnustamista voisi kuvata prosessina esim. seuraavalla tavalla:

Tunnustaminen vähentää siis päällekkäisyyksiä ja lisää sitoutumista ja motivaatiota. Oppija voi tällöin keskittyä niihin asioihin, joissa hän todella kokee tarvetta kehittyä. Vuosia Englannissa asunut haluaisi kehittää tehokkaasti matemaattisia taitojaan ja keskittyä historian ja yhteiskuntaopin opiskeluun jatko-opintojaan ajatellen. Me laitamme hänet istumaan kuudelle pakolliselle lukion englannin kurssille? Emmekö voisi tämän sijaan tarjota vaihtoehdon osaamisen osoittamiseen ja arvioimiseen, jonka jälkeen osaaminen tunnustetaan osaksi oppimäärää tai tutkintoa. Tunnustamisprosessissa voi käydä niinkin, että oppija löytää sellaisia osa-alueita, joita hän haluaa edelleen kehittää ja joita hän ei aiemmin ole tunnistanut itse. Tunnistaminen ja tunnustaminen ei siis tarkoita sitä, että oppijalta kielletään jo hankitun osaamisen jatkojalostaminen ja kehittäminen.

Tunnustamistyön kehittäminen avaa mahdollisuuden myös erilaisten pedagogisten ratkaisujen kehittämiselle ja kokeilemiselle. Kun meillä on osaamisen kriteerit ja työkaluja eri tavoin hankitun osaamisen dokumentoimiseen ja arvioimiseen, voimme myös rakentaa opetustamme eri tavoin. Kielissä voimme tukeutua vaikkapa eurooppalaiseen viitekehykseen, entäpä muissa aineissa? Tarvitsisimmeko kriteeristön siitä, mitä taitoja ja tietoja tietyllä osaamistasolla tulisi hallita?