Oppiminen on jo pitkään nähty kaikkiaallisena ilmiönä, johon yhteiskunta haastaa yksilöä läpi elämän. Koherenssin (elämänhallinnan) ja ehjyyden tunteiden saavuttaminen nousevat keskeisiksi haasteiksi ympäristöissä, joissa työskentely tapahtuu pään sisässä, ei johda konkreettisiin tuloksiin ja vaatii aktiivista verkostoitumista. Tuottaako nykyinen institutionaalinen koulutuksemme yksilöiyä, joilla on riittävät valmiudet tiedon aktiiviseen tuottamiseen ja jakamiseen, monitasoiseen tietämykseen (jossa formaaliin liittyy tilannekohtaista epäuodollista tietoa sekä kokemustietoa), monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseen ja sosiaalisesti jaettuun osaamiseen? Tällainen tietotyö, joka haastaa yksilöä läpi elämän, on yhtäältä palkitsevaa ja kehittävää, toisaalta kuormittavaa, uuvuttavaa ja hajottavaakin. Resurssien puute, ulkoa tuleva kiire ja monien tehtävien suorittaminen yhtä aikaa kuormittavat kognitiivista kapasiteettiamme. Miten sitten voisimme tukea toista oman elämänuran löytämisessä ja sellaisten positiivisten resurssien käyttöön ottamisessa kuin taito, innostus, ilo, rohkeus ja luovuus? Tilastojen mukaan näiden saavuttamiseksi on tehtävä vielä paljon työtä: riittämättömyyden tunne johtaa kyynistymiseen ja mielialaongelmiin samalla kun koulun merkitys nuorten elämässä näyttää vähenevän. Tuleeko koulusta sellainen saareke, joka ei ole enää sidoksissa muuhun, oikeaan elämään? Mitä eväitä tällaisena koettu instituutio antaa kehittyvälle yksilölle?

Ohjaaminen, arvioiminen ja kehittäminen vaativat tietoa siitä, mitä tavoitellaan. Nämä kaikki ovat suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, jotka toivon mukaan heijastelevat niitä tarpeita, joita nykyinen ja tuleva yhteiskunta meiltä vaatii. Taidon lisäksi tarvitsemme tahtoa, jossa yhdistyy myös tekemisen emotionaalinen aspekti ja motivaatio. Keskiöön nousevat pystyvyyden tunnistaminen ja kyky tehokkaaseen itsesäätelyyn. Ovatko aikamme ns. diginatiivit niitä, jotka kykenevät muodostamaan teorioita ja rakentamaan käsitteellisesti hyvin organisoituja tuotoksia ja sietävät myös epävarmuutta ja ristiriitoja? Vai ovatko he vain mukautuneet rinnakkaistekemiseen niin, että pintaprosessoinnin osuus työskentelyssä kasvaa, tieto pirstaloituu, keskittymisestä tulee lyhtjänteistä eikä merkityksiä enää kyetä rakentamaan? Tarjoaako nykyinen järjestelmämme mahdollisuutta toimia opettajana pikemminkin prosessin ohjaajana ja älyllisten ponnistelujen tukijana, joka ohjaa oppijaa ylittämään itsensä ja mielen sisäiset voimavaransa yhteisöjen avulla? Tämä vaatii itsesäätelyn ohjausta ja pystyvyysuskomusten vahvistamista.

Itsesäätelyn haasteissa keskeiseksi on noussut tehtävien, ratkottavien ongelmien ymmärtämisen kyky. Sorrumme usein työstämään jotain ongelmaa ymmärtämättä sen merkitystä oppimiselle. Kun yksilö ei ymmärrä tavoitetta, hänen on mahdoton valita sopivaa strategiaa. Kun strategiaa ei ole, työskentelyn arviointi ja säätelyn kautta uuden stratedian valinta ovat liki mahdottomia. Itsesäätelyn merkitys korostuu entisestään tietoyhteiskunnassa, jossa tietoa on paljon ja siihen on helppo päästä käsiksi. Mitä kaikella tiedolla kuitenkaan tekee, jos omaa toimintaa (suhteessa tietoon) ei osaa säädellä?

Itsesäätely ja strategiat liittyvät puolestaan pystyvyysuskomuksiin siinä, että heikko oppija ei useinkaan tunnista sitä, että oppimisen haaste liittyy strategian valinaan eikä siihen, ettei osaa. Kokemus osaamattomuudesta lannistaa edelleen, mikä voi synnyttää oppijalle ikävän kierteen. Miten me voisimme puuttua tähän kierteeseen? Sosiaalisesti jaettuun säätelyyn tukemalla, tukemalla henkilökohtaisten tavoitteiden rakentamisessa sekä auttamalla oman opin- ja elämänpolun suunnittelussa, tarjoamalla vaihtoehtoja, opettamalla taitoja ja tahtoa. Kun ohjaamisessa päästään kurssi-HOPSaamista pidemmälle, voimme nähdä oppijan kokonaisvaltaisena ohjattavana yksilönä (tämä ei tarkoita terapeuttina toimimista). Positiivinen rohkaisu ja tahdon kontrollin opettaminen auttavat vahvistamaan pystyvyysuskomuksia. Tällä ei tietenkään tarkoiteta yltiöpositiivista ja epärealistista päähän taputtelua ja tsemppaamista, vaan huomion kiinnittämistä siihen, mistä haasteet johtuvat, ei pelkkien virheiden ja epäonnistumisten osoittamiseen. Pystyvyysuskomuksilla kun on enemmän vaikutusta oppimistuloksiin kuin esim. mitattavalla älykkyydellä.

Miten tavoitella elämälähtöistä ohjausta ja oman polun löytämistä? Eräs tapa lähestyä ohjattavaa yksilöä on ajatus henkilökohtaisesta oppimisympäristöstä eli PLE/HOY (ks. lisäksi), jossa oppija rakentaa itselleen ympäristön, johon hänen oppimishistoriansa hiljalleen rakentuu. PLE:hen hahmottuu näin myös ajatus siitä, mistä tähän hetkeen on tultu ja mihin tästä ehkä ollaan menossa. Yksilöllisen elämänhistorian kartoittaminen (siinä määrin kuin oppija sen kokee mielekkääksi) auttaa löytämään omia vahvuuksia ja kiinnostuksenkohteita, poluttamaan tulevaisuutta ja näin luomaan omia henkilökohtaisia tavoitteita ja suunnitelmia siitä, miten näihin tavoitteisiin päästää. PLE:hen koottu työskentely helpottaa myös prosessin ohjaamisessa, ei pelkkien valmiiden tuotosten lopullisessa arvioinnissa. PLE-ajatusta tavoitetaan hieman ilmiöpohjaisen oppimisen verkkotilassa, johon tallentuvat niin opiskelijan omat tavoitteet ja suunnitelmat, työn eteneminen ja saavutetut työn tulokset (sekä näistä saatu palaute ja prosessin ohjaaminen). Ning-ympäristö ei kuitenkaan palvele tiedon haun ja tietoon pääsyn tai tiedon järjestelmisen elementtejä, jotka myös ovat keskeisiä toimivassa PLE:ssä.

Kouluympäristössä ohjaaminen vaatisi myös sitä, että ohjaamisprosessi mallinnetaan. Näin sitä voi myös arvioida ja kehittää edelleen. Laadullisen arvioinnin rinnalle voi ottaa mukaan numeerista tietoa, joka tarjoaa meille yhtäältä yleistä tietoa ohjaukseen käytetyistä resursseista, toisaalta tietoa ohjauksen vaikuttavuudesta yksittäiseen opiskelijaan. Ohjeuksen ohella toinen kehittymisen kannalta keskeinen tekijä on arviointi. Arvioinnin pyrkimys on suhteuttaa lopputulos asetettuihin tavoitteisiin. Arviointi on myös aina kehittämisen väline. Millaista tekemämme arviointi sitten on ja kuinka paljon arviointiin liittyvästä palautteesta tavoittaa oppijan ja antaa tälle välineitä kehittää omaa toimintaansa? Ovatko arviointikäytänteemme yhtenäisiä vai joutuuko opiskelija epätietoisuudessa arpomaan tilanteesta toiseen sitä, mitä häneltä odotetaan? Omien tavoitteidenkin asettaminen voi olla vaikeaa, jos niitä ei voi suhteuttaa yleisiin tavoitteisiin ja kriteeristöihin.

Palautteen vaikuttavuuteen liittyy edellisessä merkinnässäni pohdittu Bahtinin ajatus siitä, että kielelliset muodot ovat kunkin ryhmän rakentamia ja näin myös ryhmiä erottavia. Entäpä jos ohjaaja ja ohjattava eivät jaa samaa diskurssia, samaa sosiaalista ympäristöä ja sen kielellistä muotoa? Tällöin osapuolet eivät kohtaa dialogissa, he puhuvat toistensa ohi ymmärtämättä, mitä toinen varsinaisesti haluaa sanoa. Missä vaiheessa ohjattavasta tulee osa ohjaus- tai palautediskurssia? Onko tämä diskurssi opettajan diskurssi vai oikeasti yhdessä rakennettu ja yhteinen? Milloin opettajan sanoista ja kielestä tulee myös ohjattavan sanoja ja kieltä? 

Ohjausprosessin kuvaaminen, yhtenäisten ohjaus- ja arviointikäytänteiden luominen (ei yksilölliset erot poistavien, vaan opiskelijalle tasaveroisten ja työskentelyä selkiyttävien käytänteiden) ja kokonaisvaltaisemman ohjauksen kehittämiset auttaisivat meitä tukemaan paremmin sitä yksilöä, joka etsii meidän oppilaitoksestamme valmiuksia (tietoja ja taitoja) tulevaa elämäänsä varten. Mallinnuksia, kehittämistä ja käytänteiden yhtenäistämistä ei toteuteta ja tehdä niiden itsensä vuoksi, vaan siksi että voisimme tukea opiskelijaamme juuri oman opin- ja elämänpolun löytämisessä, voisimme auttaa häntä koherenssin, minäpystyvyystunteen ja itsesäätelyn kehittämisessä, ja näiden kautta tukea hänen osallisuuttaan ympäröivään yhteiskuntaan ja toimintavalmiuksiaan tämän eri tahoilla.

Ajatelmien taustalla Otavan Opiston kehittämispäivät 2. ja 3.1. Hämeenlinnan Vanajanlinnassa (kiitos keskusteluista Tiina, Taru, Ville, Kati, Annukka, Sanna, Sari, Minna, Saara, Saana, Minna ja Milla, enhän unohtanut ketään, noloa olisi) sekä Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus ja oppiminen -luentosarjan luento Miten nettisukupolvi oppii? (14.12. Seminarium, vanha juhlasali), muistiinpanoja.